Minulla on ikävä tapa pelätä pahinta ja neljä vuotta sitten, raskaana ollessani, olin todella kauhuissani. Jos jotkut äidit käyttävät raskaana ollessaan aikaa shoppailemalla mätsääviä töppösiä ja potkupukuja tai sisustamalla lastenhuonetta, minä sain itselleni harrastuksen panikoimisesta.
Lähestulkoon joka päivä kirjoitin hakukoneeseen raskausviikot ja päivät: 8+1; 10+5; 22+2... Tai mitkä tahansa oireet, tuntemukset tai niiden puuttumisen: "raskausviikko 11 hikoilu" - "alkuraskaus ei pahoinvointia" - "raskausviikko 20 vauvan liikkeitä ei tunnu" - "kaksosraskaus rv 30 kutina".
Ehdin pelätä kovasti ja pitkään ja kirjoittaa mielessäni monenlaisia, onnettomasti päättyviä potilaskertomuksia. On vain loogista, että suuri osa pahoista aavistuksista ei käynyt toteen. Osa kävi, mutta sellaista se on, tietysti. Mutta kukaan ei kuollut, pysyviä vammoja ei tiettäväsi jäänyt, ainakaan kehollisia sellaisia.
Kannattiko pelätä? Ei.Kannattiko tarkkailla vointiaan? Kyllä. Olisiko ollut hyvä vaatia itselleen vielä enemmän tilaa ja aikaa levätä? Kyllä. Kannnattiko väkisin lähteä matkalle, tuntea huonoa omaatuntoa kodin siivoamattomuudesta, käydä joka päivä, yökkäillenkin, töissä, vaikka työpaikka ei oikeastaan osoittanut mitään halua sitoutunua minuun? Ei. Ei. Ei.
Menneiden surkuttelu on kyllä ihan yhtä turhaa kuin tulevien murehtiminenkin, sanon kuin mikäkin Ö-luokan Coelho, vaikka oikeasti en edes ole sitä mieltä. Tässä blogissa ajattelin kuitenkin keskittyä tämän hetken kuvaukseen, sillä ajattelen, että se on palkitsevampaa, koskaa siinä ehkä oppii itsekin jotain uutta parhaillaan läpikäymistään asioista. Pitää olla tarkempi ja totuudenmukaisempi. Ei voi pukea hankalia asioita sarkasmin rumentavaan kaapuun. Joutuu etsimään sanoja kauempaa. Saa nähdä, loppuuko tämä rimakauhuun ja nolostukseen, monen aiemman yrityksen tapaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti