Mitä olen oppinut sairauslomalla?

En ole mikään uranainen, päinvastoin, ainakaan mikäli uralla tarkoitaan jotakin noususuhdanteista ja pankkitiliä eksponentiaalisesti tai ainakin tasaisesti lihottavaa. Siitä huolimatta minulla on normaalisti koko ajan järjetön kiire. Minulla on kuitenkin uhmaikäiset kaksoset ja työ, joka työllistää usein iltaisinkin, ainakin ajatuksissa. Yritän myös paikkailla opintotuettujen vuosieni tekemisiä eräällä avoimen yliopiston opintokokonaisuudella. Sitten on vielä viime vuonna aloittamani liikuntaharrastus.

Nyt, kun olen sairaana, olen taas kerran valaistunut: minusta tuntuu, että iso osa tuosta kiirehtimisesti on täysin päätöntä, siis ylittää jaksamisen rajat.

Mietin, onko kaikilla aina niin kiire, kuin minulla on normaalina päivänä? Juoksevatko kaikki tuskanhiki niskassa töistä päiväkodille ehtiäkseen hakea lapset minuutilleen maksetuissa aikaraameissa? Onko kaikilla muilla aikaa katsella illat sarjoja tai lukea kirjallisuutta tai tavata kavereita sen sijaan, että käyttäisi lasten nukuttamiseen ja sitä edeltävään hässäkkään ainakin pari tuntia ja työasioista stressaamiseen toiset kaksi? Olenko jotenkin tehoton vai enkä osaa priorisoida? Vaikka olen ollut vasta pari päivää sairaana, minusta tuntuu kammottavalta palata tuohon tuttuun, arkiseen raviin.

Jotain on pakko jättää pois, jos aikoo jaksaa. Tiedän, että en kuitenkaan jätä. Toimin, kuten urheilussa. Lähden juoksemaan puolimaratonia poistettuani ensin ibuprofeenilla kurkkukivun ja joudun sen jälkeen kuukaudeksi liikuntakieltoon. Ei näin! 

Mitä nyt sitten olen tehnyt tällä ajallani? Lapset ovat päiväkodissa. Olen puhekiellossa ja liikuntakiellossa. Jäljelle jää tietysti mm. netti. Olen oppinut sieltä tänäänkin paljon. Esimerkiksi:

1) Eilen Cannesin elokuvajuhlilla Kristen Stewart pukeutui mustaan Chaneliin, Kate Mossin sonnustautuessa punaiseen vintagemekkoon. Moni muukin pukeutui, Gettyimagesissa on tosi, tosi paljon kuvia.

2) Englannin sana "fecund" tarkoittaa hedelmällistä. Tuonkin olen joskus tiennyt. En osaisi käyttää sitä puheessa.

3) Joissakin maissa antibiootteja saa ilmeisesti tavallisesta ruokakaupasta. Amerikassa niitä myydään mm. eläinkaupoissa, ja jotkut ihmiset ostavat niitä sieltä omiin "tarpeisiinsa". En ymmärrä, miten joku haluaisi syödä antibiootteja vapaaehtoisesti, mutta ehkä melkein kaikesta voi tulla ainakin henkisesti riippuvaiseksi.

4) David Bowien kappaleeseen "Blackstar" tehty video on saanut paljon erilaisia tulkintoja. Erityisesti okkultistit ovat innoissaan. Uskalsin katsoa koko videon keskittyneesti vasta nyt, vaikka se ilmestyi jo viime marraskuussa.

PS.
Sitäpaitsi, sairausloma, saikku, mikä sana! Olen miettinyt sitäkin nyt, kun on ollut pari päivää aikaa miettiä. Eikös siinä olekin syyttävä kaiku, tyyliin ettäkö "tässä sitä vain lomaillaan" eikä olla työkyvyttömiä ollenkaan! Englannin "sick leave" ja ruotsin "sjukledighet" (jälkimmäisen jouduin toki tarkistamaan sanakirjasta) vaikuttavat lempeämmiltä ja ymmärtäväisemmilta sairastavaa kohtaan. (Kielikellossa on ollut jo lähes vuosikymmen sitten aiheesta mielenkiintoinen artikkeli, jossa Kelan silloiset kielenhuoltajat Virta ja Laaksonen suosittelevat sairauspoissaoloa käyttökielen vaihtoehdoksi tätä ilmiötä kuvaamaan. Taidan noudattaa heidän esimerkkiään jatkossa.)

Auki

Minulla on ikävä tapa pelätä pahinta ja neljä vuotta sitten, raskaana ollessani, olin todella kauhuissani. Jos jotkut äidit käyttävät raskaana ollessaan aikaa shoppailemalla mätsääviä töppösiä ja potkupukuja tai sisustamalla lastenhuonetta, minä sain itselleni harrastuksen panikoimisesta.

Lähestulkoon joka päivä kirjoitin hakukoneeseen raskausviikot ja päivät: 8+1; 10+5; 22+2... Tai mitkä tahansa oireet, tuntemukset tai niiden puuttumisen: "raskausviikko 11 hikoilu" - "alkuraskaus ei pahoinvointia" - "raskausviikko 20 vauvan liikkeitä ei tunnu" - "kaksosraskaus rv 30 kutina".

Ehdin pelätä kovasti ja pitkään ja kirjoittaa mielessäni monenlaisia, onnettomasti päättyviä potilaskertomuksia. On vain loogista, että suuri osa pahoista aavistuksista ei käynyt toteen. Osa kävi, mutta sellaista se on, tietysti. Mutta kukaan ei kuollut, pysyviä vammoja ei tiettäväsi jäänyt, ainakaan kehollisia sellaisia.

Kannattiko pelätä? Ei.Kannattiko tarkkailla vointiaan? Kyllä. Olisiko ollut hyvä vaatia itselleen vielä enemmän tilaa ja aikaa levätä? Kyllä. Kannnattiko väkisin lähteä matkalle, tuntea huonoa omaatuntoa kodin siivoamattomuudesta, käydä joka päivä, yökkäillenkin, töissä, vaikka työpaikka ei oikeastaan osoittanut mitään halua sitoutunua minuun? Ei. Ei. Ei.

Menneiden surkuttelu on kyllä ihan yhtä turhaa kuin tulevien murehtiminenkin, sanon kuin mikäkin Ö-luokan Coelho, vaikka oikeasti en edes ole sitä mieltä. Tässä blogissa ajattelin kuitenkin keskittyä tämän hetken kuvaukseen, sillä ajattelen, että se on palkitsevampaa, koskaa siinä ehkä oppii itsekin jotain uutta parhaillaan läpikäymistään asioista. Pitää olla tarkempi ja totuudenmukaisempi. Ei voi pukea hankalia asioita sarkasmin rumentavaan kaapuun. Joutuu etsimään sanoja kauempaa. Saa nähdä, loppuuko tämä rimakauhuun ja nolostukseen, monen aiemman yrityksen tapaan.